Onneksi herrasmiesmäiset molarit hoiti asian hienosti! Toinen otti hurtan kiinni hihaan mallikelpoisesti ja mun apparimolari nappasi liinasta kiinni kun minusta vedettiin töpseli irti. Onneksi virkosin siinä vaiheessa kun selkä tömähti maahan ja onneksi kentän nurmi oli paksu ja pehmeä :)
Tunne oli karmaiseva kun taju alkoi palata: älysin heti, että mulla on purumoodissa oleva koira irti jossain ja ei hajuakaan missä...
Minulle kyllä kerrottiin ihan heti, että homma on hanskassa.
Ja niinhän se olikin: Siiri sai normitreeniä sillä välin kun vedin happea ihan huolella ja yskin paskaa keuhkoista ulos. Rakas koirani ei edes huomannut, että pilotti putosi kyydistä :)
Sitten kun elvyin riittävästi, jatkettiin treeniä normaalisti ja vein lopuksi koiran autoon.
Seuraavana päivän kävin tohtorilla ja syykin pökertymiseen selvisi: mulla oli pitkäaikainen, paha astmakohtaus+ kunnon keuhkoputkentulehdus + kentälle menemisen jännitys eli hengittämisen unohdus aiheutti akuutin happikadon ja pyörtymisen.
Eli oikeasti ei kannata pelleillä sairauksien kanssa... Mä kuvittelin olevani ihan kunnossa 2 viikon sairastelun jälkeen, kroppa vaan oli tottunut pikkuhiljaa tulemaan toimeen minimihapen kanssa ja
sitten kun lähti riekkumaan, happi ei sitten riittänytkään.
Tuo astmakin on tosi jännä juttu... Minulla on se ollut jo vuositolkulla ja kuvittelin tietäväni, miten se käyttäytyy. Todellisuudessa mulla ei ollut harmainta aavistustakaan, kuinka pahassa jamassa keuhkoni olivat.
Elimistö on käsittämättömän sopeutuvainen ja vaan alistuu pikkuhiljaa alhaiseen hapen määrään niin, ettei sitä itse tajua. Parin viikon sairastelun aikana keuhkoputkien haarakkeet olivat hissun kissun supistuneet ihan pieniksi pilleiksi ja ne olivat keränneet itseensä aika paljon irtoamatonta tavaraa, joka ei tavallisella yskimisellä lähtenyt pois. Keuhkoventilaatio oli jotakuinkin minimin alarajoilla.
Loppu hyvin, kaikki hyvin!
Saikkua tuli tämä viikko ja ehdoton treenikielto.
Minulle riitti kyllä tuo tipahtaminen ekaksi ja vikaksi kerraksi, se säikäytti kyllä pahanpäiväisesti.
Onneksi pojat hoiti homman himaan! :) Aloin vihdoin ja viimein miettimään tupakanpolton lopettamista; tätä menoa päädyn vainaaksi aika nopeasti.
Annoin eilen Siirille paahdettuja poronluita, joita siippa oli pohjoisen reissultaan kiikuttanut tuliaiseksi. Kuunneltiin rouskutusääniä kopasta ja sitten kummallista äheltämistä. Sippa kutsui koiran luokseen ja huomasi, että hampaiden väliin oli jäänyt tosi iso, neulanterävä ja kova luunsäle. Kuinkahan paljon vastaavanlaisia luunsäröjä se oli ehtinytkään niellä jo?
Lähdin tuhatta ja sataa lähikauppaan hakemaan tankoparsaa ja syötettiin sitä sitten puoli purkillista höystettynä paraffiiniöljyllä.
Hämmästelen vaan syvästi, että kuinka tuollaisia luita voidaan edes markkinoida koirille? Luunsirut olivat tosi järkyttävän isoja ja teräviä. Älkää ikinä ostako omille koirillenne!
Jatkossa Siiri syö tasan tarkkaan pelkästään pakastettuja naudan ydinluita.
