Metsälenkkilöytö

Ihanaa löytää sellainen metsälenkkipätkä, jossa saa aivan rauhassa paahtaa vapaana niin paljon kun huvittaa! Meillä oli mukana sienienpoimintavehkeet, mutta ainuttakaan tunnistettavaa sientä ei tupsahtanut nokan eteen. :P Johtuen varmaan siitä, ettei kovinkaan montaa sientä kuulu tunnistettavien listaan ;)

Tässä neljän viikon takaisia kuvia Siirin lempparipaikasta:

 

Niin se vaan on uskomatonta kuinka nopeasti kelit vaihtelee... Nyt on kaikki lehdet pudonneet puista ja vettä vaan sataa lähes tauottomasti kaiken nielevässä mustuudessa. 

Oikein odottaa niitä ensilumia. Saisi vähän valoa tähän pimeyteen.

Suojelususi ja muu elämä

Niin.
Otsikko on sikäli virheellinen, koska muuta elämää ei oikeastaan enää ole :)
En oikein tiedä, missä vaiheessa näin pääsi käymään.
Jotenkin olen viimeiseen asti roikkunut kaikilla neljällä raajalla jokaiseen suuntaan: aviomies, kaverit, koira ja treenit ja yrittänyt hiki hatussa pitää nämä osa-alueet balanssissa.

Pikkuhiljaa ote on livennyt. Nykyään minua ympäröi pikkuruinen mikrokosmos johon sisältyy (luojan kiitos) vielä aviomies, treenit ja treeneissä saadut ystävät. Mikrokosmoksen ytimenä häärää musta, nelijalkainen häntäänsä heiluttava otus :D

Ajattelumaailmani on muuttunut totaalisen oudoksi ja olen tartuttanut sen ilmeisesti myös rakkaaseen mieheeni. Olimme harvana vapaailtana Bauhausissa katselemassa porakoneita. Mua alkoi jo haukotuttaa ja kyllästyttää loputon hyllyjen kiertäminen ja ilmoitin, että lähden kohta autolle.
Minun täysin koirahommista pihalla oleva siippani tokaisi: "Alkaa emännän viettikestävyys ja toimintakyky näköjään loppumaan."
Silloin mä ajattelin, että NYT me uidaan tosi syvissä vesissä.... :)

Tämä ei ole mikään valitusvirsi, ei sinne päinkään, vaan lähinnä hämmennys siitä, miten elämä voi muuttua!
Rakkaita vanhoja kavereitani näen harvemmin, mutta ei se yhteydenpito nyt kuitenkaan ole ihan loppu. Mieheni on tyytyväinen, kun koiruus tekee mitä pyytää pissilenkillä, eikä syö naapurin koiraa. Ja salaa pullistelee ylpeydestä aina silloin ja tällöin, kun kuulee, että joku asia on vihdoin ja viimein mennyt hienosti.

Treeniporukasta alkaa tulla kakkosperhe, koska ne ihmiset on niitä, mitä eniten näkee. Ja ne on oikeasti ihania!

Se vaan on jännää, että mullakin on oikeasti ollut hurjan laaja seuraelämä aikaisemmin ja olin aina suuna päänä syöksymässä ihan mihin vaan.

Nykyään on purut tiistaina, perjantaina ja sunnuntaina. Ohjattu tottis maanantaisin. Kaikkeen menee aikaa ainakin 3 tuntia. Sitten pitää käydä vielä jälkeä treenaamassa. Siis käytännössä keskiviikkona tai torstaina. Lauantain haluan pitää vapaana. Paitsi sekin muuttuu. Lauantaina saatiin jälkivuoro pelloille.

Eli se ainut teoreettinen vapaapäivä viikossa on kämpän siivouspäivä, isännän lepyttelypäivä ja yritystä rentoutua vähän niinkun ne muutkin ihmiset :)
No rehellisyyden nimessä: saahan sitä vapaapäivän sillä, että vaan ilmoittaa ettei tule treeneihin. Mutta siitä tulee järkyttävän huono omatunto....

Sitten vielä lopuksi Siirin uusi lystinpitoleikki. Bongattiin iltalenkillä eilen jäähallin vieressä oikein iso lumikasa!
Ja voi sitä riemua kun pääsi loikkimaan ylös, alas, sinne ja tänne lumipallojen perään :D
Oli vähän utopistinen olo kun lämpötila oli kuitenkin reilusti plussan puolella ja lumikasa oli iso!
No eipä taida kauan kestää kun saadaan ihan oikeaa lunta taivaan täydeltä.

X-asento ja savuporonluut

No pitihän tämäkin päivä kokea: pyörtyä kupsahdin  x-asentoon treenikentän tantereeseen kesken purujen niin että pöllähdys kävi!  Silmät muljahti päässä ja poistuin sekunniksi tältä planeetalta.

Onneksi herrasmiesmäiset molarit hoiti asian hienosti! Toinen otti hurtan kiinni hihaan mallikelpoisesti ja mun apparimolari nappasi liinasta kiinni kun minusta vedettiin töpseli irti. Onneksi virkosin siinä vaiheessa kun selkä tömähti maahan ja onneksi kentän nurmi oli paksu ja pehmeä :)

Tunne oli karmaiseva kun taju alkoi palata: älysin heti, että mulla on purumoodissa oleva koira irti jossain ja ei hajuakaan missä...
Minulle kyllä kerrottiin ihan heti, että homma on hanskassa.
Ja niinhän se olikin: Siiri sai normitreeniä sillä välin kun vedin happea ihan huolella ja yskin paskaa keuhkoista ulos. Rakas koirani ei edes huomannut, että pilotti putosi kyydistä :)
Sitten kun elvyin riittävästi, jatkettiin treeniä normaalisti ja vein lopuksi koiran autoon.

Seuraavana päivän kävin tohtorilla ja syykin pökertymiseen selvisi: mulla oli pitkäaikainen, paha astmakohtaus+ kunnon keuhkoputkentulehdus + kentälle menemisen jännitys eli hengittämisen unohdus aiheutti akuutin happikadon ja pyörtymisen.

Eli oikeasti ei kannata pelleillä sairauksien kanssa... Mä kuvittelin olevani ihan kunnossa 2 viikon sairastelun jälkeen, kroppa vaan oli tottunut pikkuhiljaa tulemaan toimeen minimihapen kanssa ja
sitten kun lähti riekkumaan, happi ei sitten riittänytkään.

Tuo astmakin on tosi jännä juttu... Minulla on se ollut jo vuositolkulla ja kuvittelin tietäväni, miten se käyttäytyy. Todellisuudessa mulla ei ollut harmainta aavistustakaan, kuinka pahassa jamassa keuhkoni olivat.
Elimistö on käsittämättömän sopeutuvainen ja vaan alistuu pikkuhiljaa alhaiseen hapen määrään niin, ettei sitä itse tajua. Parin viikon sairastelun aikana keuhkoputkien haarakkeet olivat hissun kissun supistuneet ihan pieniksi pilleiksi ja ne olivat keränneet itseensä aika paljon irtoamatonta tavaraa, joka ei tavallisella yskimisellä lähtenyt pois. Keuhkoventilaatio oli jotakuinkin minimin alarajoilla.

Loppu hyvin, kaikki hyvin!
Saikkua tuli tämä viikko ja ehdoton treenikielto.
Minulle riitti kyllä tuo tipahtaminen ekaksi ja vikaksi kerraksi, se säikäytti kyllä pahanpäiväisesti.
Onneksi pojat hoiti homman himaan! :) Aloin vihdoin ja viimein miettimään tupakanpolton lopettamista; tätä menoa päädyn vainaaksi aika nopeasti.

Annoin eilen Siirille paahdettuja poronluita, joita siippa oli pohjoisen reissultaan kiikuttanut tuliaiseksi. Kuunneltiin rouskutusääniä kopasta ja sitten kummallista äheltämistä. Sippa kutsui koiran luokseen ja huomasi, että hampaiden väliin oli jäänyt tosi iso, neulanterävä ja kova luunsäle. Kuinkahan paljon vastaavanlaisia luunsäröjä se oli ehtinytkään niellä jo?
Lähdin tuhatta ja sataa lähikauppaan hakemaan tankoparsaa ja syötettiin sitä sitten puoli purkillista höystettynä paraffiiniöljyllä.

Tankoparsa muodostuu pitkistä, kovista kuiduista, jotka ei liukene kunnolla koiran mahassa. Ne tekee sellaisen spagettimaisen sotkun vierasesineiden ympärille, eli terävät sirut pitäisi tulla turvallisemmin mahasta pois. Paraffiiniöljy liukastaa paketin ulostuloa sopivasti.

Hämmästelen vaan syvästi, että kuinka tuollaisia luita voidaan edes markkinoida koirille? Luunsirut olivat tosi järkyttävän isoja ja teräviä. Älkää ikinä ostako omille koirillenne!

Jatkossa Siiri syö tasan tarkkaan pelkästään pakastettuja naudan ydinluita.