lauantai 12. toukokuuta 2012

Kuivattu kala ja nakkeja

Minulle on näköjään tupsahtanut kaksi blogin seuraajaa, kiitoksia heille! Iskee ihan ramppikuume kirjoitteluun, kun tietää että joku muukin lueskelee näitä tekstejä.. Hui! :D
Alunperin kirjoittelin ihan omaksi iloksi ja vähän niinkuin päiväkirjaksi, mutta sitten minua pyydettiin tekemään blogi julkiseksi, koska Siiri on NIIIN ihana ja olisi kiva seurailla sen elämää aina silloin tällöin. Toinen syy julkiseksi tekemissä oli mun Facebook-kommenttien muuttuminen varsin yksitoikkoisiksi: "Nyt Siirille tuli ISO kakka ja se puri mua kädestä". Joten päätin antaa kavereille armon ja laitoin naamakirjaan blogilinkin, mistä kiinnostuneet voi käydä lukemassa pikkuhurtan kuulumisia.

Tämä koiranomistajan elämä jaksaa olla ihmeellisiä asioita täynnä. Käytiin käveleskelemässä iltalenkki mukavassa auringonpaisteessa. Siiri nuuskutti ja teki normaaleja hihnasyöksymisiään puolelta toiselle kun yhtäkkiä hoksasin, että sen suusta törröttää pyrstö. Siis kalanpyrstö.
Kaivelin sen tietysti Siirin kiduksista esiin ja totesin että kuivattu ahvenhan se. Sellainen pieni.
Kai se on jonkun eväslaatikosta pudonnut, koska vettä täälläpäin ei nyt oikein ole.  Olen sen kidasta kaivellut kaikenlaisia nenäliinapapereita, sanomalehtiä, tupakantumppeja, pikkukiviä ja muuta moskaa, mutta kyllä tämä kalahommeli oli kaiken huippu. Kaikkea se löytääkin :)

Ja lopuksi vielä pieni opettavainen kokemus.
Päätin tehdä Siirille ihan ikusen ensimmäisen makkarajäljen ja kävin juhlallisesti paikallisesta S-marketissa varta vasten hakemassa paketin nakkeja.
Kuvittelin mielessäni pilppuavani ne pieniksi ja pistäväni joka askelmaan pikku nökön. Sitten Siiri ajaa jälkeä keskittyneesti ja huolellisesti kuono maassa joka askelman tarkistaen ja syö ne pikku nököt. Sitten aurinko laskee ja fanfaarit soi ja Siirin ensidebyytti Suurena Jäljestäjänä saa kunniakkaan lopun.

Muistinkos kysyä Siiriltä, tykkäkö se nakeista?
En.
Ja Siiri ei tykkää nakeista.

Onneksi asia kävi selväksi edellisenä iltana, kun huvikseni päätin antaa tätä suurta herkkua piskille. Siiri otti nakinpalan innokkaasti suuhunsa, meni hämmentyneen näköiseksi ja PLOP sylkäs sen suusta ulos. Otti palan toiseen kertaan suuhun ja sama juttu. Kolmannella kerralla pari varovaista pureskelua ja viimein vaivalloinen nielaisu. Toinen nakinpala ja sama reaktio. Ei selkeästi ollu meitin neitokaisen herkkuruokaa.
Olispas ollut tosi mukava kylvää noita Saaroisten lahjoja maailmalle pitkin peltoa ja katsoa nakinpaloja syljeskelevää koiraa. Se ensimmäinen jälkihän on se kaikkein tärkein joka jättää muistijäljen aivoihin. Siinä olis mennyt loppuelämä syljeskellessä. :P

Onneksi pääsen kasvattajan luo tekemään pentujälkeä, etten ihan sössi tuota tärkeää juttua :)