Sapuskana se on ollut vallan loistavaa! Kasvu on ollut tasaista, turkki kiiltää, kynnet on hyvät ja näyttää vielä maistuvan elukalle. Etuna vielä se, että ruoka on pellettinä, eikä normi papana. Eli tämä ei turpoa, eikä sitä tarvitse turvottaa. Kastuessaan muodostaa muutamassa minuutissa sellaisen jähmeän tahnan. Eli ei niin paljon tarvitse pelätä vatsalaukun kiertymää kun normipapanan kanssa.
No sitten iski ihan paniikki, että mitäs nyt tilalle? No päädyin sitten ostamaan ABC:ltä Hau-hau Championin kana-riisi-pipanoita ihan vaan siksi, että tuo oli ainut mitä siinä tilanteessa sai. Piti saada jotain vehnätöntä. Vehnä ei kuulu koiran eikä oikeastaan ihmisenkään ruokavalioon. Ainakaan tässä muodossa, mitä sitä meille tällä hetkellä tarjoillaan. (Kuori pois jauhettuna ja kiillotettuna, pelkkä tärkkelys jäljellä)
Niitähän tuo koiruus ei sitten syönyt. Ei sitten mitenkään päin.
Sitten kun niitä Hau-haun pipanoita oli liottanut 3 tuntia piimässä ja pipanat oli sellaisia luttanoita ja märkiä ja mössö oli turvonnut kaksinkertaiseksi, Siiri kävi pitkin hampain lipomassa ne naamariin. Elekielestä näkyi kyrsimisen määrä.
Oli joulunpyhät ja asialle ei vaan voinut mitään. Jotenkin outoa nähdä maailman ahnein koira vapaaehtoisella paastolla.
Siippa sitten kävi työmatkan ohessa hakemassa kasvattajalta säkillisen herkkuruokaa, kun päästiin arkeen taas kiinni. Voi sitä autuutta! Neitokainen lipoi sapuskaa naamariin silmät puoliummessa ja ihan transsissa. Kaikki hyvin taas! :D
Tämä on muuten tämän blogin 100. postaus!
Siiri on melko tarkkaan 11 kuukautta vanha ja en olisi ikikuuna päivänä uskonut, että tuosta karvakorvasta olisi niin paljon kirjoitettavaa! Varsinkin kun itse en ole koskaan ollut mikään kynäniekka ja äikäntunneilla taisin nukkua koulussa. Just siellä luokan takarivissä ja ikkunan vieressä verhoihin kietoutuneena. Siksipä pilkkusäännöt taisi jotenkin ohittaa mun aivojen muistikeskuksen ja muutenkin sanajärjestykset heittää häränpyllyä koko ajan.
Alunperin ja oikeastaan yhä edelleen halusin kirjoittaa itselleni päiväkirjaa tuon koiruuden elämästä ja myös vapauttaa naamakirjakaverini varsin yksitotisista postauksista: "Siiri teki kakan ulos ja nyt se puri mua käteen/jalkaan/naaamaan/nenään/ you name it ! Ihqu!!! :D"
Iso yllätys on ollut, että tähän blogiin on eksynyt aika paljon ihmisiä ja ilmeisesti minulla on ihan vakkarilukijoitakin. Alkuunsa siitä tuli hirveä ramppikuume, mutta näköjään kaikkeen tottuu.. :)
Kommentteja ja keskustelua ja parannusehdotuksia kaipailisin kovasti! Jokaikinen kommentti on aina lämmittänyt sydäntä. Itse kun pölisee pitkät pätkät yksinpuhelua bittiavaruuteen, on huikea tunne saada vastakaikua!
Tämä vuosi tuon koiruuden kanssa on ollut huikean opettavainen ja olen tutustunut isoon määrään tosi hienoihin ihmisiin. Olen saanut roppakaupalla neuvoja, ohjeita ja kommentteja, jotka toden totta on saanut aivonystyrät liikkeeseen ihan ylikuumenemiseen asti! :)
Tietyt koulutukselliset asiat ovat muuttuneet 90-luvulta ihan huikean paljon ja pelkkään hyvään suuntaan. Ei ole yhtään ikävä natsiaikaa.
Saalisvietin kanssa on tosi paljon mukavampi touhuta kuin pelkän pakon ja vietinnoston kanssa niin korkealle kun menee ja sitten katsotaan, toimiiko koira. Jos ei toimi, niin pistetään toimimaan.. Siksi olen mieluummin nykyään kukkahattu tiettyyn pisteeseen asti... Oikeasti rajansa kaikella. Minusta tuntuu, että mitä tahansa nykyään keksitään, se on lastenleikkiä verrattuna ysäritouhuihin.
Saksanpaimenkoira on aina saksanpaimenkoira: lojaalimpaa, hömelömpää, rakastettavampaa, kuuliaampaa, yksiniittisempää ja parempaa kaveria ei vaan ole. :)
Olen NIIN tyytyväinen siitä että viime talvena jotakuinkin näihin aikoihin otin puhelimen, rimpautin Jamolle ja varasin pennun.
Ainut raivostuttava juttu tuon elikon kanssa on se, että se on pikimusta ja se, että se on äärettömän vaikea kuvata. 600 kuvaa ja 20 julkaisukelpoista....Hohhoijaa...Tai sitten kyllä voi kuvaajassakin olla jotain vikaa. Kamerakin on vaihtunut pariin otteeseen matkan varrella.
